Ja kyllähän mies saa itkeä, mutta "Ei auta itku markkinoilla." Anyway, satiiri on vaikea genre, ja lienee tyystin likimain mahdotonta uskonnollisissa piireissä. Toisaalta, itse Jumala lienee suuri satiirikko, koska on luonut uskonnolliset piirit, jotta kenties oivaltaisimme uskon ja uskonnollisuuden eron.
MIES, JOKA EI ITKENYT
Astuin vajaan köysi kädessäni.
Mittilöin silmilläni orren korkeutta.
Valmistelin lähtöä - suomalaisen miehen lähtöä.
Oltiin siinä pisteessä, että lähdöksi oli pantava.
Tunnustelin köyden silmukkaa ja pujotin köyden orteen.
"Miten hitossa tähän oli tultu?" ajattelin.
Se oli pitkä tarina - lapsena se jo alkoi.
Lapsena ei saanut itkeä, poikavuosiena ei saanut
itkeä.
Isä sanoi: "Mies ei saa itkeä."
Kun isommat veljet vetivät turpiin, he nauroivat
ja sanoivat: "Akat itkevät, mies ei saa itke."
Niin ne vuodet lähtivät rullaamaan, tuli miehuus.
Tuli talvisota - Taipaleenjoella se meni.
Ja hyvin menikin, etulinjassa oltiin, ei naarmuakaan,
eikä siellä itketty.
Tuli välirauha ja akotuin, tuli jatkosota
ja taas lähtö vitjaan.
Kranaatinsirpale meni kädestä läpi, sairaalareissu,
toipumisloma ja taas vitjaan.
Aunuksesta tultiin aika hölkkää ja niin se savotta
oli lopussa.
Eikä siellä itketty, mutta kovasti kiroiltiin.
Tulihan siellä vitjassa ryypättyä, samaten siviilissä.
Oli niitä vaikeuksia - pientila ja vekselit, eukko
ja pentulauma ympärillä, mutta mennä nujuttiin.
Välillä käytiin savotass leivänlisuketta hakemassa,
välillä juotiin pullo kippurahäntää, pontikkaa ja
Koskista.
Akka naputti siitä ja vaikeata oli ajoin, mutta
mies ei saa itkeä.
Se eukko niisä seuroissa alkoi juosta
ja herkesi jumalalliseksi.
Se veisaili ja käytti niitää pappeja kahvilla
ja koetti oikein tosissaan käännyttää minuakin.
Mutta mitäs minä, miehinen meis, noista joutavista
henkmaailman jutuista, ne on akkojen asioita.
Eihän suomalainen mies ala jumaliseksi, eikä mies
saa itkeä.
Pitäköön eukkos en Jeesuksensa.
Minä istuskelin miessakissa, välissä ryypättiin
ja lyötiin korttia ja naurettiin makeasti eukkojen
ja pappien jumalisuudelle.
Jokohan tuo solmu pitää - kolkkoa olisi hirrestä
alas romahtaa - akat nauraisivat.
Niin ne vuodet menivät - ei miehen ole sopinut
itkeä ja vesitellä akkojen tavoin.
Mutta viime kuukaudet ovat menneet päin helvettiä.
Vekseli meni protestiin, pankki sanoi irti kiinnelainan
ja lehmä piti lopettaa - lähtö tästä tilalta tulee.
Terveyskään ei enää kestä rehkimistä. Ne Taipaleen joen
ja Aunuksen muistomitalit kolottavat jäsenissä ja
hartioissa - iskias ja reumatismi.
Niin sitä sitten ollaan tässä, että lähdöksi on pantava.
Minä en jaksa enää elää.
Miksi minä ein ole saanut koskaan itkeä?
Miksi, jumaliste, suomalaisen miehen on oltava kuin
kivipaasi pellon reunassa - tunteeton, kova ja
jumalaton?
Miksi mies ei saa itkeä?
Miten tämä koysi tuntuu kaulalla niin kylmältä?
Jumala, miksi en ole saanut koskaan näyttää rakkautta
ja kokea rakkautta?
Miksi en ole saanut koskaan itkeä näitä jäitäni pois?
Minä olen halunnut monta kertaa itkeä vaimoni rintaa
vasten.
Minä olen halunnut sivellä hänen kauhtuneita hiuksiaan
ja työn ahavoittamia, karheita käsiään, mutta en ole
tohtinut.
Minä olin halunnut hyväillä pientä Hilkka-tyttöstä,
mutta en ole kehdannut.
Miksi minä en ole saanut tulla luoksesi, Jeesus?
Siksikö, että kaverit olisivat pikanneet jumaliseksi?
Siksikö, että olen karski suomalainen mies - oikea
sakinmies?
Jumalan Poika, armahda minua syntistä lähtijää.
Haluaisin tulla luoksesi, mutta se taitaa olla
nyt myöhäistä ja elää en jaksa.
Minä olen kuin koulupoika tullessani arestista kotiin.
Isäukko seisoi kepin kanssa rappusilla ja löi.
Hän löi kipeästi ja sanoi: "Mies ei saa itkeä."
Minä haluaisin nyt itkeä jalkojesi juurella, Jeesus.
Haluaisin itkeä kaikki ne itkut, jotka ovat jääneet
itkemättä.
Minä haluaisin laukaista vuosikymmenien padot,
paineet, jotka räjäyttävät nyt minun kappaleiksi.
Minä haluaisin tulla ristisi juurelle uudeksi mieheksi,
mieheksi, joka voi itkeä ja rakastaa.
Mutta se on nyt myöhäistä - mies ei saa itkeä.
Ja niin minä astun askeleen alas - alas syvään ja
pimeään - äänettömästi, sillä mies ei saa itkeä. (Tapio Nousiainen (kokoelma Leipää ja suolaa, 1974) teoksesta Tämän runon haluasin kuulla 1986, 445-447.)
Jostakin syystä tämä runo on suomalaisten toiveruno. Vollottava luuseri vetää itsensä narunjatkoksi, so what? Jois pullon viinaa ja kestäis kuin mies. Mutta näitähän on Oulu täynnä, vollottavia akkoja (sukupuolesta riippumatta).
PS. Itsemurhaa ei suositella kenellekään. Läheisesi voi kirjoittaa edellä esitetyn kaltaisen uskonnollisen roskan, tarvitaanko muuta syytä? Tai sitten "tyttö näki sillalta kuinka mustaa, jne." (Heikko Harma, lähdetiedot lisätään myöhemmin).
PSS. Sotilasmusiikki ei ole oikeaa musiikkia, eikä uskonnollinen runous ole oikeaa runoutta. Yhdessä nämä kaksi muodostavat virret. Virsi, musiikki ja runous, ovat kolme asiaa, jotka eivät koskaan kohtaa, ne ovat kuin itä ja länsi (kielikuvan lukumäärä ei täsmää, pardonne-moi).
PSSS. Hetkinen, tämä Tapio Nousiaisen teksti, tämähän on luokkaa: "Saat miehen kyyneliin". Niin huono se on.
KIRJALLISET LÄHTEET:
Polkunen, Mirjam, Marttila, Satu & Virkkunen, Juha (toim.) 1986. Tämän runon haluaisin kuulla (9. painos). Helsinki: Tammi.
