MULLAN JA VEREN KEVÄTNeljäs säkeistö kuvaa luterilaisen kirkon ylösnousemususkoa. Viimeisessä säkeistössä ollaan ilmaisesti jo surutyön mukautumisvaiheen päätöksessä.
Sinä lähdit, mummoni, viime matkallesi
ihan lopulla menneen vuoden huhtikuun,
kun ryhdytty juuri oli pihojen lakaisuun
ja maantien varrella helisten hyppi vesi.
Tulin kotiin. Pirtissä vanha myrtti kukki
kuin entisin keväin, posliiniruukussaan.
Vaan ullakon etäisimpään sopukkaan
oli kannettu uuras seuralaises rukki.
Hyvä kynttilän onhan sammua aamun koittoon.
Hyvä sen jokka lieden tulta on vaalinut
monin vuosikymmmenin, uskonut, rukoillut,
hyvä sen on nukkua kottaraisten soittoon.
Joki takaisin virtaa äitinsä meren syliin.
Tomu mullasta noussut on mullassa autuain.
Jyvä pellossa nukkuu, oraan osa vain
on viheriöidä, kun pääskyset palaavat kyliin.
Minun on kuin äänesi, mummo, kuulisin maasta:
"Maan elämän elin, ja nyt olen itse maa.
Sinun vuorosi vielä on suvea odottaa.
Lumi eiko jo sulanut pihalta, kotihaasta?
Polun vartta jo eivätkö kevätpurot juokse?
Mäen kupeelta eikö jo kohoa vuokon pää? -
Minun silmäni polkua tuijottamaan jää:
Se elämän luotako vie vai elämän luokse?
Olen sairas. Mitä jos enää en parantuistkaan?
Mitä jospa ei enää kevättä toivokaan?
Minä kumarrun puoleen paljastuvan maan,
"rakas mummo, rukoile puolestani!" kuiskaan.
(Kaarlo Sarkia (kokoelma Unen kaivo) teoksesta Haila & Kauppinen 1953, 139).
KIRJALLISET LÄHTEET:
Haila V.A & Kauppinen, Eino. 1953. Sanan Mahti II Kansalliskirjallisuuden lukemisto. Helsinki: Otava.
