Vesijuoksu on liikuntamuoto, jossa liikkujan painoa kannattava vesivyö antaa liikkujalle lisämahdollisuuksia vesiliikunnassa. Vesijuoksua voidaan käyttää fysioterapian eräänä hoitomuotona myös urheilijoille. Vesijuoksua voidaan tehdä uimahalleissa tai luonnonvesissä. (Anttila 2005, 15 ja 21-22.)
Vesijuoksun ero verrattuna tavalliseen juoksuun (aakkosjärjestyksessä):
- alavartalon painovoimaa vastustavien lihasten kuormitus pienempi
- liikkeet hitaampia
- lonkkanivelen liiketaajuus pienenee vesijuoksunopeuden lisääntyessä
- polven koukistus suurempi jalan eteenviemisvaiheessa
- ylävartalon lihaksien kuormitus suurempi. (Anttila 2005, 26.)
Käyttämällä vesivyötä vesijuoksija lisää nostettaan. Vesijuoksun kuormittavuuteen vaikuttavia tekijöitä ovat muun muassa harjoitussyvyys, kehon asento vedessä, veden lämpätila, vesijuoksijan etupinta-ala ja vesijuoksijan suhteellinen etenemisnopeus. (Anttila 2005, 26-31.)
Vesijuoksijan energiankulutus kasvaa mitä kylmempää vesi on. Energian kulutuksen lisääntyminen tavanomaiseen juoksuun eri lämpötiloissa on seuraava:
- 27-asteinen uimahallivesi: lisäys 27 %
- 20-asteinen luonnonvesi: lisäys 93 %
- 14-asteinen luonnonvesi: lisäys 350 %. (Anttila 2005, 30.)
Juoksijan vamman tai leikkauksen jälkeisessä juoksusuorituskyvyn palauttavassa harjoittelussa (ääreisverenkierron (hiussuonisto) elvyttäminen -> nivelliikkuvuuden lisääminen -> lihasvoiman parantaminen) vesijuoksu on ensimmäinen harjoitusmuoto. Tämän jälkeen seuraavat pyöräily, kävely ja sitten juoksu. (Anttila 2005, 38-39.)
KATSO MYÖS:
Vesijuoksu: sisällysluetteloKIRJALLISET LÄHTEET:
Anttila, Eevaliisa. 2005. Vesijuoksijan käsikirja. Helsinki: Edita.
